Ravintola Carelia, Helsinki

Onko mikään ihanaisempaa kuin istua iltaa sydänystävän seurassa, syödä loistoruokaa, virkistäytyä välillä kulttuuriannilla ja uppoutua lopulta sohvanmutkan ja keskustelun uumeniin glögimuki kädessä. Täydellistä.

Huomautettakoon, että yllä olevalla kuvalla ei ole mitään tekemistä illallispaikaksi valikoituneen ravintola Carelian, kulttuurin eikä glögin kanssa – kuvasta vain tulee leppoisan mukava olo aivan kuten edellä mainitusta kombinaatiostakin.

Ravintola Carelia oli tunnelmaltaan mutkaton ja mukava, vaikkakin sisustus oli ranskalaisen hienostunut, tunnelmalliseen vanhaan arkkitehtuuriin sopiva.  Palvelu oli kohtaavaa ja ystävällistä, sopivan asiallista olematta lainkaan tärkeilevää. Ruokalistasta kävi heti ilmi, kenen käsialaa hieman hulluttelevakin ruokalista oli; villiyrtteihin hurahtanut Sami Tallberg häärii keittiön mestarina. Tallberg on koonnut villiyrteistä tietoa ja reseptejä kirjaksi, joka ilmestyi viime kesänä. Villiyrtti keittokirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Sillä sipulin porukka. Kirjaa oli myytävänä myös ravintolassa ja muutama kirjan resepteistä oli päässyt komeilemaan ruokalistallekin.

Carelian ruokalista on varsin laaja ja se on koottu hieman perinteisestä poiketen siten, että liki kaikkia ruokalajeja on saatavana kahdessa koossa: alkuruoaksi ja pääruoaksi. Täten vaihtoehtoyhdistelmiä oli valtavasti (ja alku- ja pääruoan päättäminen kesti pitkään).

Päädyimme lopulta syömään alkuruoaksi luomutartarpihvit. Pihviliha oli hyvää ja tasalaatuista, annoksen pienet kaprikset raikastivat kokonaisuuden. Myllyissä pöytään tuoduista suolasta ja pippurista jälkimmäinen ansaitsee erityishuomion, sillä pippuri oli erityisen maukasta – pippureitakin lienee eri laijikkeita. Tähän pippurilajikeasiaan täytyy perehtyä kyllä joskus tarkemmin. Ehkä pitäisi matkustaa sinne missä pippuri kasvaa (hyvä idea, juhuu).

Pääruoaksi pöytään kannettiin Federicon luomupossumakkaraa ja Jorma-ohraa sekä Kampasimpukoita. Makkara oli lihaisaa ja mehevää, oikein hyvää käsitehdynoloista makkaraa.
Jorma-ohra on ohran kuoreton maatiaslajike, joka on ainoa siemenkauppaan hyväksytty ohralajike. Nimensä lajike on saanut kannan 60-luvulla puhdistaneen Jorma Simolan mukaan. Jorma-ohran kerrotaan sopivan erityisen hyvin luomuviljelyyn, sillä sen ominaisuudet eivät kestä torjunta-aineita. Risottomainen ohratto sisälsi yrttejä, kasviksia ja valkosipulia. Annoksessa oli myös suppilovahveroita. Kokonaisuus oli maultaan erinomainen, mutta mikään visuaalinen riemuvoitto annos ei ollut.

Kampasimpukat olivat sen sijaan aseteltu kauniisiin kuoriinsa suolapedille. Rapeapintainen mutta sisältä kuulas simpukka oli kuulema hyvin makuisaa. Minä pääsin annoksesta osingolle kaapimalla simpukankuoresta makeaa kurpitsapyrettä ja valkosipuliöljyä: käsittämättömän hyvää (kotioloissa olisin nuollut kuoren puhtaaksi).

Jälkiruoka on monesti minulle pettymys, antikliimaksi hyvälle ruoalle. Mutta ravintola Carelian samettisen pehmeän talviomenasorbetin ja kuohuviinin yhdistelmä oli jotain taivaallisen hyvää. Pehmeän ja makeanhapokkaan omenasorbettipallon kanssa samaan kulhoon kaadettiin vasta pöydässä kuivaa kuohuviiniä. Poreileva kuohari satumaisen pehmeän sorbetin kanssa oli ihanan illallisen täydellinen päätös.

Suosittelen.